Tämä blogi saa maailman onnellisimman lopun. Elokuun alussa meille syntyi pieni tyttö, niin odotettu ja niin rakastettu!

Synnytys oli positiivinen kokemus, olen itsestäni ylpeä, että osasin niin hienosti. Olo oli koko ajan rauhallinen ja näin, että synnytys edistyy hyvin ja tasaisesti.  Sain epiduraalin, joka oli kyllä ihan mieletön apu ja helpotus. Mies osasi auttaa ja tukea uskomattomalla tavalla.

Ja tämän pitkän prosessin lopputulos: kauneinta ja ihaninta, mitä olen koskaan nähnyt tai kokenut! Tyttö on sulattanut äidin ja isän sydämet totaalisesti, niin kuin kuulema vauvoilla on tapana tehdä. Nyt tässä opetellaan toistemme tapoja, tutustutaan ja ihmetellään elämää. Mitään rytmiä ei vielä luonnollisesti ole, toissayönä nukuttiin hienosti ja viime yönä sitten valvottiin vastapainoksi. Onneksi valvoessaankaan neiti ei ole itkuinen, vaan tankkaa tissia ja tuijottelee pienillä silmillään ympärilleen.  Maitoa tulee jo ihan hyvin ja jos ei rintojen arkuutta oteta lukuun, niin imetys on käynnistynyt myös mukavasti.

Kaiken tämän jälkeen olen niin onnellinen, kiitollinen ja nöyrä meidän pienen ihmeemme edessä. On ihanaa olla äiti tuolle pienelle olennolle, jota katsellessa sydän pakahtuu rakkaudesta.

Kiitos vielä kerran teille kaikille, kun blogini kautta olette tehneet kivikkoisesta matkasta vanhemmuuteen hieman tasaisemman. Nyt alkaa uusi elämä ja mikään ei ole sen hienompaa.

Lupasin vielä päivittää kuulumisia vauvan synnyttyä. Sitä H-hetkeä edelleen odotetaan onnellisen jännityksen kanssa. Kaiken pitäisi pikkuisellamme olla mahassa hyvin, olen käynyt istukan vuoksi ylimääräisissä kontrolleissa äitiyspoliklinikalla. Mutta hänellä ei tunnu olevan kiire vatsan tänne puolelle, vaikka äiti ja isä pienokaistaan odottavat enemmän kuin mitään. Loppuraskaus on sujunut hyvin ja fyysinen vointi on edelleen hyvä. Katsotaan kauanko vielä kestää, ennen kuin meistä tulee se kauan odotettu lapsiperhe.

Jännittää, mutta hyvällä tavalla. Pelottaa, mutta ei liikaa. Odotus on jo kestänyt niin kauan, että eiköhän tässä yritetä jaksaa vielä nämä viimeiset päivät / viikot.

Ylihuomenna tulee tasan vuosi siitä, kun perustin tämän blogin. Olin lapseton ja lapsettomuushoidossa, sydän täynnä toivoa. Olen kirjoittanut ja kirjoittanut, joskus sensuroinut itseäni ja jättänyt ajatuksiani julkaisematta. Suurimmaksi osaksi olen kirjoittanut juuri niin kuin olen tuntenut. Koko blogini jokaisesta kirjoituksesta paistaa halua tulla äidiksi ja se ihme on pian tapahtumassa (jos kaikki menee hyvin).

Olen muuttunut ihmisenä, tuntuu hurskaalta sanoa, että kasvanut. Mutta kirjoittamisen ja kommenttien avulla olen saanut pohtia, purkaa ja purnata. Kissa kiitoksilla elää ja kirjoittaja kommenteilla, siksi jokainen merkintä kommettiboksissa on ollut tärkeä ja arvokas. Välillä on soudettu syviä vesiä, välillä on edetty kevyen kepeästi. Sitähän se on.

Tällä hetkellä olen niin onnellinen, kuin vain voisin kuvitella olevani. Vaikka elämä ei ole koskaan täydellistä, niin koen että raskauden myötä olen saanut elämään kaivattua sisältöä isolla kauhalla. Rakastan niin, että rintaan sattuu ja siitä rakkaudesta ison osan saa myös aviomieheni. Hän on seisonut vierelläni jokaisena päivänä. Niinä paskimpina hetkinä, kun olen itsekin ihmetellyt itseäni, hän on ollut siinä ja rakastanut. Minulla on suuri ilo ja onni saada lapsi hänen kanssaan.

Elämällä on vielä yllätyksiä tarjottavana, uskon sen. Mutta nyt ajatukseni yltävät juuri ja juuri synnytykseen ja vauva-arjen ensimmäisiin hetkiin. Mitä ne mukanaan tuovat, yritän olla valmis ottamaan kaiken vastaan.

On aika sanoa hyvästit tälle blogille. Raskaudesta on tullut niin henkilökohtaista, että en osaa tai halua kirjoittaa siitä. Pelkään, että liika hehkutus kostautuu. Toisaalta koen myös suurta sympatiaa kaikkia niitä naisia ja miehiä kohtaan, jotka vielä odottavat oman ihmeensä ensimerkkejä raskaustestissä. Mieli on kiitollinen ja nöyrä.

Kiitos sinulle, joka olet käynyt lukemassa. Erityiskiitos sinulle, joka olet joskus jättänyt kommentin. Minä jatkan matkaani, tulen pian äidiksi ja taas kokemuksia rikkaammaksi. Ehkä niistä uuden elämän oivalluksista tulee joskus pakottava tarve kirjoittaa, ehkä ei. Mutta nyt on vaan ihan mielettömän hyvä näin.

Rakkaudella, Sofia

Eilen oli raskaudessa jälleen yksi merkkietappipäivä kun täyteen tuli 30 raskausviikkoa. Toisaalta tuntuu, että tätä vauvaa on odotettu jo ikuisuus ja toisaalta taas raskausaika on hujahtanut hetkessä. Nyt päivä päivältä tulee enemmän sellainen olo, että ei malttaisi odottaa heinäkuun loppupuolta ja sitä, että saa vauvan syliin. Viikonloppuna kun olin huolissani vauvan voinnista, niin mieskin sanoi, että tulisipa heinäkuu ja synnytys oikein pian, niin vauvan hyvinvointia voisi paremmin, kun hän on masun tällä puolella. Mutta vielä pitää ja saa odottaa hetken.

Viime viikolla olimme synnytysvalmennuksessa ja olen yllättänyt itsenikin olemalla rauhallinen ja luottavainen synnytystapahtuman edessä. Toivon vain, että vauva saa olla täysiaikaiseksi mahassa ja saan synnyttää alateitse. Jos asiat eivät niin mene, niin sekin on vain elämää. Synnytysvalmennus ei varsinaisesti tarjonnut uutta tietoa, mutta rauhaa ja luottamusta siihen, että jokainen synnytys on erilainen ja jokaiseen synnytykseen kätilöt antavat sadalla prosentilla ammattitaitoa.

Mieheni on ollut mukana lähes kaikissa lapsettomuuden tutkimuksiin liittyvissä käynneissä, lapsettomuushoito-operaatioissa ja myös jokaisessa raskauden ajan neuvolassa. Hän on minun peruskallioni, tuki ja turva, jonka kanssa olen valmis ottamaan vastaan mitä tulee. Vaikka meillä on aina ollut vahva suhde, raskaus on sitä vain lujittanut. Hän osaa olla läsnä, laittaa asiat tärkeysjärjestykseen, muistaa kehua ja kannustaa minua, vaikka välillä näytänkin varmaan variksen pelättimeltä. Tulkoon mitä vain, mutta niin kauan kuin meillä on toisemme, niin kyllä kaikesta selvitään.

Kolmekymppisten kunniaksi annoin miehelle "isyyspakkauksen" eli itse kokoamani paketin tarvikkeita odotuksen loppuajalle, synnytykseen ja vauva-arjen alkuun. Pakkaus sai suuren suosion, eihän mieheni ollut koskaan kuullutkaan tästä ideasta. Eilen sain myös itse päätöksen Kelalta äitiyspakkauksesta, joka saapuu parin viikon sisällä.

On aika ihmeellistä, että olen kotona, eikä töihin tarvitse mennä ainakaan vuoteen. On sama, onko perjantai vai maanantai, minulla on "vapaata". Nyt päätyöni on vauvan kasvattaminen kohdussani ja siihen liittyy lääkärin määräys ottaa rauhallisesti. Se on yllättävän vaikeaa, kun oma olo on kuitenkin hyvä ja energinen. Joudun muistuttamaan itseäni, että en keksi liikaa kaikkea touhua ja tekemistä. Sohvan nurkka on minulle hyvä paikka ja siinä saa olla keskellä kirkasta päivää ilman huonoa omatuntoa. Miten se voikin olla niin vaikeaa. Ihmeellistä on myös ollut työasioista irtaantuminen ja sen ymmärtäminen, että en enää vastaa niistä asioista, joista vielä viikko sitten kannoin kokonaisvastuuta.

Vauva potkuttaa ahkerasti, masu on kasvanut ja ajatukset synnytyksestä valtaavat päätäni. Istukkaa seurataan tiiviisti, ensi viikolla pääsee taas ultraan katsomaan tilannetta. Toivoisin kovasti, että kohtu olisi ottanut kasvuspurttia ja istukka olisi samalla päässyt nousemaan ylöspäin kriittiseltä kohdunsuun alueelta.

Äitienpäivänä sain mieheltäni kukkia. Se tuntui aivan valtavan ihanalta! Hän toivotti minulle hyvää äitienpäivää ja lupasi, että ensi vuonna sitten juhlitaan kunnolla. Sitä ennen saamme kokea toivottavasti vauvaperheenä monta ikimuistoista ensimmäistä yhteistä juhlapyhää, joihin pikkuhiljaa voimme alkaa luomaan omia perinteitä. Miten ihana ajatus se onkaan!