Tämä blogi saa maailman onnellisimman lopun. Elokuun alussa meille syntyi pieni tyttö, niin odotettu ja niin rakastettu!

Synnytys oli positiivinen kokemus, olen itsestäni ylpeä, että osasin niin hienosti. Olo oli koko ajan rauhallinen ja näin, että synnytys edistyy hyvin ja tasaisesti.  Sain epiduraalin, joka oli kyllä ihan mieletön apu ja helpotus. Mies osasi auttaa ja tukea uskomattomalla tavalla.

Ja tämän pitkän prosessin lopputulos: kauneinta ja ihaninta, mitä olen koskaan nähnyt tai kokenut! Tyttö on sulattanut äidin ja isän sydämet totaalisesti, niin kuin kuulema vauvoilla on tapana tehdä. Nyt tässä opetellaan toistemme tapoja, tutustutaan ja ihmetellään elämää. Mitään rytmiä ei vielä luonnollisesti ole, toissayönä nukuttiin hienosti ja viime yönä sitten valvottiin vastapainoksi. Onneksi valvoessaankaan neiti ei ole itkuinen, vaan tankkaa tissia ja tuijottelee pienillä silmillään ympärilleen.  Maitoa tulee jo ihan hyvin ja jos ei rintojen arkuutta oteta lukuun, niin imetys on käynnistynyt myös mukavasti.

Kaiken tämän jälkeen olen niin onnellinen, kiitollinen ja nöyrä meidän pienen ihmeemme edessä. On ihanaa olla äiti tuolle pienelle olennolle, jota katsellessa sydän pakahtuu rakkaudesta.

Kiitos vielä kerran teille kaikille, kun blogini kautta olette tehneet kivikkoisesta matkasta vanhemmuuteen hieman tasaisemman. Nyt alkaa uusi elämä ja mikään ei ole sen hienompaa.

Lupasin vielä päivittää kuulumisia vauvan synnyttyä. Sitä H-hetkeä edelleen odotetaan onnellisen jännityksen kanssa. Kaiken pitäisi pikkuisellamme olla mahassa hyvin, olen käynyt istukan vuoksi ylimääräisissä kontrolleissa äitiyspoliklinikalla. Mutta hänellä ei tunnu olevan kiire vatsan tänne puolelle, vaikka äiti ja isä pienokaistaan odottavat enemmän kuin mitään. Loppuraskaus on sujunut hyvin ja fyysinen vointi on edelleen hyvä. Katsotaan kauanko vielä kestää, ennen kuin meistä tulee se kauan odotettu lapsiperhe.

Jännittää, mutta hyvällä tavalla. Pelottaa, mutta ei liikaa. Odotus on jo kestänyt niin kauan, että eiköhän tässä yritetä jaksaa vielä nämä viimeiset päivät / viikot.

Ylihuomenna tulee tasan vuosi siitä, kun perustin tämän blogin. Olin lapseton ja lapsettomuushoidossa, sydän täynnä toivoa. Olen kirjoittanut ja kirjoittanut, joskus sensuroinut itseäni ja jättänyt ajatuksiani julkaisematta. Suurimmaksi osaksi olen kirjoittanut juuri niin kuin olen tuntenut. Koko blogini jokaisesta kirjoituksesta paistaa halua tulla äidiksi ja se ihme on pian tapahtumassa (jos kaikki menee hyvin).

Olen muuttunut ihmisenä, tuntuu hurskaalta sanoa, että kasvanut. Mutta kirjoittamisen ja kommenttien avulla olen saanut pohtia, purkaa ja purnata. Kissa kiitoksilla elää ja kirjoittaja kommenteilla, siksi jokainen merkintä kommettiboksissa on ollut tärkeä ja arvokas. Välillä on soudettu syviä vesiä, välillä on edetty kevyen kepeästi. Sitähän se on.

Tällä hetkellä olen niin onnellinen, kuin vain voisin kuvitella olevani. Vaikka elämä ei ole koskaan täydellistä, niin koen että raskauden myötä olen saanut elämään kaivattua sisältöä isolla kauhalla. Rakastan niin, että rintaan sattuu ja siitä rakkaudesta ison osan saa myös aviomieheni. Hän on seisonut vierelläni jokaisena päivänä. Niinä paskimpina hetkinä, kun olen itsekin ihmetellyt itseäni, hän on ollut siinä ja rakastanut. Minulla on suuri ilo ja onni saada lapsi hänen kanssaan.

Elämällä on vielä yllätyksiä tarjottavana, uskon sen. Mutta nyt ajatukseni yltävät juuri ja juuri synnytykseen ja vauva-arjen ensimmäisiin hetkiin. Mitä ne mukanaan tuovat, yritän olla valmis ottamaan kaiken vastaan.

On aika sanoa hyvästit tälle blogille. Raskaudesta on tullut niin henkilökohtaista, että en osaa tai halua kirjoittaa siitä. Pelkään, että liika hehkutus kostautuu. Toisaalta koen myös suurta sympatiaa kaikkia niitä naisia ja miehiä kohtaan, jotka vielä odottavat oman ihmeensä ensimerkkejä raskaustestissä. Mieli on kiitollinen ja nöyrä.

Kiitos sinulle, joka olet käynyt lukemassa. Erityiskiitos sinulle, joka olet joskus jättänyt kommentin. Minä jatkan matkaani, tulen pian äidiksi ja taas kokemuksia rikkaammaksi. Ehkä niistä uuden elämän oivalluksista tulee joskus pakottava tarve kirjoittaa, ehkä ei. Mutta nyt on vaan ihan mielettömän hyvä näin.

Rakkaudella, Sofia

Eilen oli raskaudessa jälleen yksi merkkietappipäivä kun täyteen tuli 30 raskausviikkoa. Toisaalta tuntuu, että tätä vauvaa on odotettu jo ikuisuus ja toisaalta taas raskausaika on hujahtanut hetkessä. Nyt päivä päivältä tulee enemmän sellainen olo, että ei malttaisi odottaa heinäkuun loppupuolta ja sitä, että saa vauvan syliin. Viikonloppuna kun olin huolissani vauvan voinnista, niin mieskin sanoi, että tulisipa heinäkuu ja synnytys oikein pian, niin vauvan hyvinvointia voisi paremmin, kun hän on masun tällä puolella. Mutta vielä pitää ja saa odottaa hetken.

Viime viikolla olimme synnytysvalmennuksessa ja olen yllättänyt itsenikin olemalla rauhallinen ja luottavainen synnytystapahtuman edessä. Toivon vain, että vauva saa olla täysiaikaiseksi mahassa ja saan synnyttää alateitse. Jos asiat eivät niin mene, niin sekin on vain elämää. Synnytysvalmennus ei varsinaisesti tarjonnut uutta tietoa, mutta rauhaa ja luottamusta siihen, että jokainen synnytys on erilainen ja jokaiseen synnytykseen kätilöt antavat sadalla prosentilla ammattitaitoa.

Mieheni on ollut mukana lähes kaikissa lapsettomuuden tutkimuksiin liittyvissä käynneissä, lapsettomuushoito-operaatioissa ja myös jokaisessa raskauden ajan neuvolassa. Hän on minun peruskallioni, tuki ja turva, jonka kanssa olen valmis ottamaan vastaan mitä tulee. Vaikka meillä on aina ollut vahva suhde, raskaus on sitä vain lujittanut. Hän osaa olla läsnä, laittaa asiat tärkeysjärjestykseen, muistaa kehua ja kannustaa minua, vaikka välillä näytänkin varmaan variksen pelättimeltä. Tulkoon mitä vain, mutta niin kauan kuin meillä on toisemme, niin kyllä kaikesta selvitään.

Kolmekymppisten kunniaksi annoin miehelle "isyyspakkauksen" eli itse kokoamani paketin tarvikkeita odotuksen loppuajalle, synnytykseen ja vauva-arjen alkuun. Pakkaus sai suuren suosion, eihän mieheni ollut koskaan kuullutkaan tästä ideasta. Eilen sain myös itse päätöksen Kelalta äitiyspakkauksesta, joka saapuu parin viikon sisällä.

On aika ihmeellistä, että olen kotona, eikä töihin tarvitse mennä ainakaan vuoteen. On sama, onko perjantai vai maanantai, minulla on "vapaata". Nyt päätyöni on vauvan kasvattaminen kohdussani ja siihen liittyy lääkärin määräys ottaa rauhallisesti. Se on yllättävän vaikeaa, kun oma olo on kuitenkin hyvä ja energinen. Joudun muistuttamaan itseäni, että en keksi liikaa kaikkea touhua ja tekemistä. Sohvan nurkka on minulle hyvä paikka ja siinä saa olla keskellä kirkasta päivää ilman huonoa omatuntoa. Miten se voikin olla niin vaikeaa. Ihmeellistä on myös ollut työasioista irtaantuminen ja sen ymmärtäminen, että en enää vastaa niistä asioista, joista vielä viikko sitten kannoin kokonaisvastuuta.

Vauva potkuttaa ahkerasti, masu on kasvanut ja ajatukset synnytyksestä valtaavat päätäni. Istukkaa seurataan tiiviisti, ensi viikolla pääsee taas ultraan katsomaan tilannetta. Toivoisin kovasti, että kohtu olisi ottanut kasvuspurttia ja istukka olisi samalla päässyt nousemaan ylöspäin kriittiseltä kohdunsuun alueelta.

Äitienpäivänä sain mieheltäni kukkia. Se tuntui aivan valtavan ihanalta! Hän toivotti minulle hyvää äitienpäivää ja lupasi, että ensi vuonna sitten juhlitaan kunnolla. Sitä ennen saamme kokea toivottavasti vauvaperheenä monta ikimuistoista ensimmäistä yhteistä juhlapyhää, joihin pikkuhiljaa voimme alkaa luomaan omia perinteitä. Miten ihana ajatus se onkaan!

Tänään ovat olleet kyyneleet herkässä. Kaikeksi yllätykseksi en ole tämän talouden ainoa herkistelijä, vaan meitä on ollut kaksi. Minä ja mieheni. Tänään on lapsettomien lauantai. Päivä, johon liittyy niin paljon vanhoja muistoja, surua ja toivoa. Me emme ole unohtaneet taustaamme, me emme pidä mitään itsestään selvyytenä. Meille molemmille koko odotus ja kohdussani kasvava lapsi on suuri ihme ja lahja. Tänään puhuimme pitkään siitä, millaista on ollut olla lapseton, toisaalta olemme sitä vieläkin. Kaikki vanhat haavat ovat edelleen tuoreita ja pelko siitä, että putoaa takaisin siihen samaan pimeään on käsin kosketeltavaa.

Huomenna on äitienpäivä, mutta en oikein usko, että osaan sitä vielä viettää. Kaikki vanha on vielä liian uutta. Vauva on vielä pieni mahassani. Uuteen elämään liittyy niin paljon odotusta, että en uskalla nuolaista ennen kuin tipahtaa. Kuitenkin toivoisin, että mieheni kuiskaisi aamulla korvaan ne sanat, joita olen niin pitkään tahtonut kuulla: "Hyvää äitienpäivää, rakkaani".

(kuva: Anne Geddes)

Olen ollut kaksi yötä sairaalassa tutkimuksissa ja levossa verenvuodon vuoksi. Istukka on kohdun suulla ja se aiheuttaa nyt jännitystä oikein kunnolla. Onneksi ei sentän supista tai ole mitään kipuja, mutta ennen aikaisen syntymän riskin vuoksi ollaan tarkkoina. Nyt loppui tältä rouvalta työntekeminen ja sairaslomaan on äitiysloman alkuun saakka. Olo on yhtä aikaa hämmästynyt, ihmeissään, huolestynut ja helpottunut. Vauva painaa noin kilon ja saisi kyllä triplata painonsa ennen syntymää.

Kaksi päivää synnyttäneiden osastolla ovat olleet aikamoinen seikkailu. Olen ollut äärettömän huolissani omasta pienestä vauvastani, samalla kuin muut ympäriltä ovat juuri synnyttäneitä ja työntelevät supersuloisia vastasyntyneitään vauvapedeissä. Olen nähnyt paljon ja saanut pienen käsityksen siitä, millaisia päiviä vauvan syntymän jälkeen on luvassa. Jotain käsittämättömän onnellista on niissä perheissä, jotka lähtevät vauva kopassaan laitokselta kotiin. Itkin joka kerta kun näin sellaisen hetken. Itkua on tullut muutenkin, mutta en ole ollut kuitenkaan ahdistunut. Vauvan sydänkäyrät ovat olleet tasaisia ja vahvoja ja hän on muistanut äitiä potkuttelemalla ahkerasti. Minulla on jokin kummallinen usko siihen, että asiat menevät hyvin.

Nyt olemme hyvässä seurannassa ja lähellä myös tiiviimpää hoitoa, mikäli sellaista tarvitaan. Lääkäri totesi, että nyt on aika hidastaa tahtia ja saada keskittyä odotukseen. Tuntuu samaan aikana ihanalta ja pelottavalta. Laskettuun aikaan on vielä 12 viikkoa. Toisaalta voi olla, että vauva päättää syntyä jo ihan piankin.

Vaikka raskaus on kestänyt nyt 28 viikkoa, on odotukseni kestänyt paljon pidempään. Nyt maksaisin mitä vain, että saisin vielä muutaman kuukauden odottaa.

Voisin tehdä laki-aloitteen, jossa raskaana olevat naiset saisivat tehdä ainakin raskauden viimeisen kolmenneksen ajan nelipäiväistä työviikko. Tämä pitkäviikonloppu lataa akkuja aivan erilailla kuin perinteinen kaksipäiväinen, jolloin yrittää tehdä kaikki viikolta rästiin jääneet kotihommat sun muut suoritukset uuden arkiviikon alta pois. Itse ainakin uskoisin, että lyhennetty työviikko voisi auttaa monia raskaana olevia naisia olemaan työelämässä äitiyslomaan saakka, aika moni kun joutuu viimeisinä viikkoina turvautumana väsymyksen tai vaivojen takia sairauslomaan. Uskon yhtenä isona tekijänä olevan myös henkisen puolen, kun ajatukset ja keskittyminen ovat vauvassa, ei työntekeminen kertakaikkiaan jaksa kiinnostaa. Ainakaan samalla tahdilla suorittaminen kuin ennen raskautta.

Viimeinen kolmannes on tuonut tulleessan huolta, joka ei liiemmin perustu mihinkään. Haluaisin käydä ultrassa tarkistamassa pikkuisen kasvun, pieni sf-mitta on saanut minut pohtimaan kaikenlaista. Miehelleni eilen nukkumaan mennessä sanoin, että järjellä ajateltuna kaikki on hyvin. Silti en voi sille mitään, että huolin ja huolehdin. Rakkaani sanoi, että se on äidiksi kasvamista. Sitä se kai onkin. Mutta entä jos minulla äidinvaistot ovatkin oikeassa ja kaikki ei olekaan hyvin. Pitäisikö kuitenkin varata vielä ylimääräinen ultra, jossa voisi todeta lapsen kasvavan viikkojen edellyttämällä tahdilla. Vaikka masuni on kentien pieni jonkun toisen samoilla viikoilla olevaan mahaan, niin ainakin se kasvaa. Eikös se ole hyvä merkki, sanoivat käyrät mitä tahansa.

Aikaa kesä -ja äitiysloman alkuun on enää reilu kuukausi. Odotan hetkeä, jolloin saan aamulla herätä omassa tahdissani, ulkoilla, nauttia kesästä, käydä torilta hakemassa kauden tuoreita herkkuja ja keskittyä odottamiseen. En usko hetkeäkään, että aikani kävisi pitkäksi, sen verran kaikenlaista "projektia" on tullut lykättyä loma-aikaan. Vaikka tietysti tärkeintä on se, että pienoisemme kasvaa ja saamme hänet heinä-elokussa syliimme.

Raskausviikkoja nyt 27+4.

Niin se elämä vaan muuttuu ja ihanaa niin. Ennen vapun vietto tarkoitti kuohuviinin kuplivaista ilonpitoa isoissa kaveriporukoissa, valvomista aamuyöhön ja seuraavan päivän vappukävelyä väsyneet silmät verhoiltuna isojen aurinkolasien taakse. Nyt suunnitelmamme ovat hyvin erilaiset. Ensinkin, raskaana olevaa naista ei kutsuta bileisiin. Ehkä ajatellaan, että hän ei jaksa kuitenkaan juhlia tai että hän ahdistuu muiden skoolailuista. Toiseksi, ainakin ensimmäinen väite pitänee paikkansa kohdallani. Istun mielelläni iltaa hyvässä seurassa, mutta humalainen räkätys tai baarien korvia huumaava meteli eivät jaksa ihan kauheasti innostaa. Vaakakupissa kun on hyvät unet omassa ihanassa sängyssä. Mies saisi mennä, mutta hän ei ole myöskään innostunut baarikierroksista. Toisaalta ihan hirveästi minulla ei varmaan liikenisi sympatiaa krapulasta kärsivälle, vaikka olenkin sitä mieltä, että muut voivat kyllä ottaa vaikka minä en otakaan.

Tänä vappuna nautitaan auringosta, läheisten seurasta, hyvästä ruoasta ja ehkäpä parista alkoholittomasta siideristä. Meidän vauvalla on muuten vau.fi -sivun laskurin mukaan 90 % todennäköisyys selvitä hengissä, jos hän jostain syystä päättäisi nyt syntyä. Jälleen yksi etappi saavutettu. Ehkä sen kunniaksi revittelen tänään munkilla ja tippaleivällä!

Nyt alkaa tuntua raskaana olevalta. Oikeastaan edellisen hehkutuskirjoituksen jälkeen (kuin tilauksesta, mitäs huutelin) alkoi pienet vaivat ja päänvaivat. Kaiken pitäisi olla edelleen ihan hyvin, mutta onhan se ihme jos ei raskaus ala missään vaiheessa tuntumaan.

Ensimmäinen huolenaiheeni on ollut ruskeat vuodot, joista ensimmäiset ilmestyivät rv 25+2 ja ensireaktioni oli tietysti kamala huoli ja kauhu. Koko raskauden ensimmäisen kolmenneksen sitä tutkaili vessapaperia tarkalla silmällä, ettei siihen vaan tulee mitään väriä. Mutta nyt sitä sitten tuli ensimmäisen kerran. Pikainen soitto miehelle ja sen jälkeen soittoyritys neuvolaan. On muuten ärsyttävää, että sinne ei varmasti pääse läpi muuta kuin soittoaikana, vaikka neuvolan tulisi olla mielestäni paikka myös akuuteille huolille ja kysymyksille. Aika pian osasin rauhoittua, sillä vuotoon ei liittynyt kipuja eikä se ollut erityisen runsastakaan. Ruskea vuotoa on tullut tämänkin jälkeen muutamina päivinä. Neuvolatarkastuksessa terveydenhoitaja sitä mieltä, että vuodot saattavat johtua vaikkapa vauvan painamisesta tai potkimisesta istukan seudulle.

Toinen pohdintaa aiheuttanut asia ovat olleet harjoitussupistukset. Niitä ilmenee erityisesti liikkuessa ja oireena on alavatsan "juiliminen" ja mahan kovettuminen. Siinä on sitten vaan rauhoitettava menoa ja odotettava tuntemusten ohimenemistä. Mutta tämäkin  vaiva on ilmeisesti täysin asiaan kuuluva, eikä siitä pidä sen kummemmin huolestua.

Kolmas vaiva on enemmänkin päänvaiva, josta olen saanut pohdintaa viime viikoille ihan liiaksikin. Tämä liittyy niinkin pinnalliseen asiaan kuin ulkonäköön, mutta samalla myös vauvan kasvamiseen ja hyvinvointiin. Painoa on tullut tähän mennessä 8 kiloa, joka tuntuu aika hurjalta määrältä. On myönnettävä, että hikijumpat ovat vaihtuneet kävelylenkkeihin ja herkut ovat kyllä maistuneet, joten uskon osan kiloista olevan ihan itseauheutettua lihomistakin. Mutta, SF-mitta eli mahan kasvu on ollut tosi pientä. Viime neuvolakäynnilla 26+2 SF-mitta oli 22 eli sijoittuen ala -ja keskikäyrän väliin. No, käyrillä kuitenkin. Mutta stressiä aiheuttaa muut ihmiset eli täysin ulkopuoliset tekijät. Kun viikkokaupalla kuuntelee joka päivä kommentteja "eihän sulla ole mahaa ollenkaan", "onkohan tässä tullut jokin laskuvirhe", "minne sä olet sun mahan laittanut?", alkaa itsekin pikkuhiljaa huolestua siitä, että tapahtuuko kasvua vauvan hyvinvoinnin vaatimalla tavalla.

Se, että raskaus on iso myllerrys keholle ja mielelle, on kyllä totta. Toisaalta sitä on itselleen armollisempi, toisaalta jokaiseen risahdukseen liittyy huolta lapsesta. Vielä eilen tavatessani sukulaisia juhlissa sorruin jossitteluun. Vuosittain järjestettävillä kahvikesteillä sukulaismies sanoi, että ensi vuonna oletkin sitten paikalla vauvan kanssa. Minä vastasin, että toivottavasti. Joko vauvan tuleminen on niin vaikeaa ymmärtää tai sitten sitä edelleen suojelee itseään elämän suurilta pettymyksiltä, että tämä vain lipsahti suustani. Kyllä kai nyt pitäisi jo uskaltaa luottaa siihen, että meille tulee vauva.